JUSSI GOMAN

16.10.2015 - 08.11.2015

Jussi Goman: "Bubble Bobble"

 

Jussi Gomanin uusien töiden ristiriidat eivät heti näy, mutta rytmikkyys on eittämätöntä ja välittyy heti. Hän ei kerro tarinoita, eikä olisi oikein sanoa häntä dramaattiseksi. Pikemminkin hän möläyttelee. En keksi muuta sanaa - mauttomuuksia hän ei suustaan päästä, sillä kiiltävästä muovisuudestaan huolimatta nämä maalaukset eivät ole räikeitä; kirkkaat värit ovat päinvastoin matissemaisen puhtaita ja helliä.

Mutta huomiota nämä maalaukset vaativat. Ne vievät tilaa eivätkä pahoittele sitä.

Maalausten levottomuus - sekä emotionaalinen että sommitelmallinen - johtunee juuri piilevistä jännitteistä. Niistä virtaa sähköä, joka panee elementit liikkeeseen.

Goman panee asioita vierekkäin. Syntyy raja, ja rajalla on jatkuva konflikti. Joskaan ei ole selvää, kumpi puoli on rajattu pois, mikä on sisäpiiriä, mikä ulkomaailmaa. Ehkä juuri siitä rajalla kiistelläänkin: kenen aluetta on todellisuus? Ja ehkä maalaukset hieman hipaisevat myös tämänhetkistä poliittista kiistelyä Suomessa? Kuka on kenenkin kaveri? Kenellä on isoin kupla?

Toisaalta ruumiskin on vain mielellä täytetty kupla, jonka kuolema puhkaisee. Sitä ennen maailmaa voi katsella ja tunnustella kuplansa sisältä, sen verran kuin aistit sallivat. Elämme kaikki omissa kuplissamme, eikö niin? Varmaan, mutta Gomanin tapaisen koloristin töiden äärellä tällainen puhe voi myös mennä hivenen ohi...

Goman on sydämeltään kiihkeä ekspressionisti. Mutta päänsä hän pitää kylmänä.

Koko ajan hän tekee samanaikaisesti kahta asiaa: esittää ja abstrahoi, vitsailee ja saarnaa, hymyilee ja synkistelee. Pinnoista on toisinaan vaikea sanoa, onko ne maalattu vai "väritetty". Sommitelmissa on ilmiselviä interiöörejä, mutta kun liika tilan vaikutelma uhkaa, maalari tekee tahallaan jonkin "perspektiivivirheen" - kuin korostaakseen ensinnäkin maalauksen kaksiulotteisuutta, toiseksi esineluonnetta (erotuksena representaatiosta). Myös pintaan liimatut akrylaattikokkareet ovat konkreettisesti rajalla. Niiden tehtävänä on rikkoa ja puhkoa jotakin. Ne häiritsevät maalauksen miellyttävää hahmottamista kuvaksi.

"Bubble Bobble" on paitsi näyttelyn, myös 1980-luvun tietokonepeliklassikon nimi. Kuten tietokonepeleissä melkein aina, on siinäkin vihollisia, jotka täytyy tuhota. Kysymys on tavallaan siivoamisesta: alueen hallinnasta, tilan säilyttämisestä "omana". Menetelmä vain on erikoinen: lohikäärmeet puhaltavat kuplia, joihin möröt jäävät kiinni. Silloin valmiin paketin voi potkia pois silmistä.

Ei ole tarpeen analysoida viittausta puhki. Ei ole tarpeen nähdä lohikäärmeenpoikasta taiteilijan sarkastisena omakuvana, pienten teoskuplien puhaltelijana. Eikä Goman viittaa kaupalliseen populaarikulttuuriinkaan nykytaiteelle ominaisella ironis-kriittisellä tavalla, ei ylipäätään arvottavasti. Häntä ei edes haittaa, vaikka emme olisi kuulleet kuplia syöksevistä lohikäärmeistä mitään.

Sen hän kuitenkin tahtoi kertoa (ainakin minulle), että yhdessä maalauksessa on Kurt Cobainin itsemurhapaikalta löydettyjä tavaroita. "Bubble Bobblen" maailmaan tieto kyllä sopii - näiden kuoleman, unen, tajuttomuuden ja illuusion kuvien joukkoon: on unikonkotia (kytkeytyvätkö ne heroiiniin, jolla Cobain lääkitsi tuskaansa?), luita, joita on kukkien tilalla maljakoissa, ja pulloja (onko niissä myrkkyä vai viinaa?), toisaalta lohduttavia laastareita, viattomia pilvenreunuksia...

Mutta mitä on kulhoissa? Miksi hedelmät harrastavat seksiä? Onko ilmapallomaisilla päillä jotakin sanottavaa? Osaavatko ne edes puhua? Puhekuplat puuttuvat. Joku näyttää käyttävän suutaan savukkeen imeskelyyn.

Iloisia kysymyksiä, joihin ei ole kovin tärkeää vastata, sillä kuten jo totesin, Gomanilla ei ole kirjallisia hyveitä. Siksi hänen maalauksensa tuntuvat, kaikesta huolimatta, niin huolettomilta. Musiikillisilta. Tai ehkä tanssillisilta. Ehkä ahdistus onkin aina filosofista, maailmantuska kirjoista opittua?

Tuntuu kuin Goman maalatessaan vain maalaisi. Tuntuu typerältä mutta oikealta sanoa se.

Antti Nylén

 

Näyttelyä tukenut Taiteen edistämiskeskus.