ARI KAKKINEN

05.01.2013 - 27.01.2013

Hämärän kymmenen nimeä


Teoksissani ei ole kyse objektiivisuudesta tai dokumentaarisuudesta mutta sitäkin enemmän todellisuudesta. Siitä miten olemme ja elämme maailmaamme, aina jotenkin jälkikätisesti ja aina ennakoiden.

Tässä haamumaisuuden ja projektiivisuuden ristivalokossa kohtaamme nykyisyytemme – tai olemme aina vähän sen ohi. Vastaavalla tavalla minun on vaikea suhtautua valokuvaan jonakin yksinkertaisesti vain olleena ja nyt tässä uudelleen esittävänä. En usko, että kuva asettuu – että saamme sen – näin hallintaamme tai että maailma olisi näin siististi ja tiiviisti eteen-asetettu (Vor-Stellen).

Ehkä valokuvaa pitää muutenkin lähestyä negaation kautta. ”Se ei ole ihan sellaista, mutta jotain sen kaltaista kuin...”

Näyttely on osa Ari Kakkisen valokuvataiteen taiteellista väitöstutkimusta Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun.

Tervetuloa taiteilijatapaamiseen 27.1. klo 14-16!

Kiitos: Valtion valokuvataidetoimkunta

 

Teoksesta Archaiv:

Archaiv on syntynyt tuhoutuneesta Polaroid-negatiivista, joka on kulkenut mukanani kohta 20 vuotta. Viimeisimmän työhuonemuuttoni yhteydessä se taas ilmestyi näkyviin, ja nyt se on askarruttanut mieltäni vuoden verran. Olen melkein täysin varma, että olen itse kuvannut ja repäissyt auki tuon Polaroidin, joka lienee jo alkujaan ollut ”kuiva”, siis teknisesti tuhoutunut. Mutta en tiedä, missä yhteydessä ”kuvaus” on tapahtunut, enkä myöskään sitä, mitä tai mikä kuva tässä on ”objektia seuraavana valokuvana” kyseessä. Teos on elänyt ”negatiivin hetkeään”, kuvan latenttia ja virtuaalista (mutta silti totta, tosin realisoitumatonta toden vaihettaan) epämääräisen tai epämäärätyn ajan. Tämä on sen olennainen piirre.

Archaiv on alkanut edustaa minulle kaikkea sitä, mika minua valokuvauksessa kiehtoo ja loputtomasti askarruttaa. Tällöin valokuvaus kysyy teknistä lisäystä ja ulkopuolisuutta sisäisyydeksi kuvitellussa. Se esittää, että aika on olennaisesti arkistoitavuuden, perinnön ja olleisuuden suhteiden ongelma, joka kuitenkin on vasta tulemaisillaan. Minua kiinnostavassa valokuvassa jälki ja representaatio käyvät kiistaansa. Tällöin jälki tarkoittaa etäisyyttä eikä alkuperää; jälki etäisyytenä (valokuva muistumana) tarkoittaa siis alkuperän saavuttamattomuuttta. Tämä taas palaa kysymyksiin valokuvasta tekniikkana ja tekniikasta ei keinona vaan jonain ulkopuolisena ja sitä myötä kaikkeen sisäisyydeksi väitettyyn vaikuttavana.

Valokuvallisuus on materiaalinen jälki tai jälkisyys, jossa esiintuloa ja esiin-asettamista (representaatio) tärkeämpää voi joskus olla aavemainen etäisyys (trace–écart), jossa materiaalinen jälki on etäisyyttä ja erontekoa omaan materiaalisuutensakin. Etäisyys valokuvana kysyy tätä aavemateriaa.

Valokuvallisuus voi näin tuoda esiin ajallisuuden kestona eikä laskettavana ja mitattavana. Se siis voi paljastaa ajallisuuden, joka tuntuu; sen ajallisuuden, joka ei paikallistu vaan mahdollistaa paikan. Tällainen valokuvaus avaa ”näkymän” siihen vaikeasti ymmärrettävään ja vielä vaikeammin hyväksyttävään järisyttävyyteen, että on-ollut. Aika siis on, joskin meille käsittämättömällä tavalla, jota olla-verbin monimerkityksinen käyttö vain hämärtää lisää. Nykyaika näyttää raunioilta sille katseelle, joka etsii aikaa kohteenaan, objektinaan ja esiin-asetettuna esineenä, jota sisäisyys voi tarkastella ulkoisenaan. Esittävyyttään pakeneva valokuva haastaa kiusoitellen tällaisen katseen.