JAANA LAAKKONEN, MARIKKA KIIRIKOFF, SAMI PENNANEN

24.05.2013 - 16.06.2013

Nuori taidemaalari Jaana Laakkonen maalaa akryyliväreillä ja öljyväreillä MDF-levylle ja hänen mielestään olisi syytä uskaltaa maalata miten tahansa. Sami Pennanen ammentaa tyylinsä graffitikulttuurista ja uudemman popmusiikin graafisista tyyleistä ja ottaa usein teoksissaan kantaa yhteiskunnan epäkohtiin. Taidemaalari Marika Kiirikoffin työskentelyn ilmeisin piirre on maalauksellisen koristeellisuuden liittäminen melankoliseen sisältöön.

 

Jaana Laakkonen - Epäilys, tapailu ja tosiasiat


Ihmettelen mieluummin kuin tiedän. Epäilen ja sitten maalilla tapailen. Tarkastelen maalaamisen aiheuttamaa ja yritän aiheuttaa. Mietin, mikä tekee elementistä häilyvän, tunnelmasta tiheää, muodosta tungeksivan tai jotakin mikä jää kirjaimilta huomiotta.
Viimeaikaisessa työskentelyssäni olen ollut kiinnostunut maalinkäytön perusasioista. Mitä kahden erikokoisen siveltimen kohtaaminen, värivalinta, jäljet tai maalin levittämisen suunnat laittavat tapahtumaan. Olen pyrkinyt karsimaan kuva-aiheelta valtaa, lähestymään tilannetta, jossa miten olisi määrittävämpää kuin mitä.
Forum Boxin näyttelyssä esitän maalauksiani vuosilta 2012 ja 2013.

Jaana Laakkonen (s.1985) on Helsingissä asuva ja työskentelevä taidemaalari. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta keväällä 2010 ja suorittaa tällä hetkellä erillismaisteriopintoja Kuvataideakatemiassa maalaustaiteen koulutusohjelmassa. Viime vuosina hänen teoksiaan on ollut esillä mm. TR1 Taidehallissa Tampereella, sekä yksityisnäyttelyissä B- galleriassa Turussa ja Galleria Alkovissa Helsingissä. Tänä keväänä hänen teoksiaan voi nähdä myös Helsinki Contemporaryn ryhmänäyttelyssä 2.6. asti.

 

 

Marikka Kiirikoff - Stay, Lady, Stay


Tämä näyttely on syntynyt epäilyksestä, jonka tekevä subjekti kohdistaa itseensä. Ja samalla voimallisesta pyynnöstä; jääthän näkijäksi ja kokijaksi, tihentämään merkityksiä itseäsi ja muita varten? Maalaamisessa ja rakkaudessa on paljon saamaa, kyse on uskosta.
Näyttelyn maalauksilla on kaksi rinnakkaista tulkintaa. Ne ovat toisaalta kuvia autistisen itsetarkkailun purkautumisesta, toisaalta puhtaasti visuaalisia sommitelmia ihmisruumiin jäsenistä, orgaanisista muodoista ja koristeista, joilla viittaan feminiiniseksi määriteltyyn maailmaan.

Tulokulmani maalaukseen on materiaalin ulkopuolelta, lähtöisin kiinnostuksesta ihmispsyykeen ja sen ilmaisemiseen. Vuosien varrella maalaamisesta on tullut rakas kieli, joka on nielaissut subjektini sisäänsä. Keväällä 2012 esitin TM galleriassa naisfiguureja, jotka muodostivat koristeellisen siivekkään voimahahmon repeytymisensä tuloksena. Nyt hajoamisen teema jatkuu loogisesti laajentuen joidenkin teosten kohdalla myös materiaaliin. Esittävä figuuri taistelee olemassaolostaan.

Hajoaminen on tuskallista mutta kun jäykät rakenteet antavat myöten, voi löytyä riemullista leikkiä ja vapautta. Etsin uudenlaista tilaa ilmaisulleni; kuinka liikkua vapaammin itselleni rakkaan kaksiulotteisen ilmaisun puitteissa. Vaikka olen leimallisen kiinni esittävässä, haluan lähestyä abstraktia. Tämä olkoon askel siihen suuntaan. Äärimmäisessä tapauksessa kuvaamani persoona katoaa maalauksen sisälle, kun itse materiaalit ottavat symbolisen aseman.

 

 

Sami Pennanen - Red Carpet Service Entrance


"Don't push me cause I'm close to the edge. I'm trying not to lose my head, ah huh-huh-huh",
rappasi Melle Mel Grandmaster Flashin raapimien levyjen tahtiin kappaleessa The Message vuonna 1982. Suoran viestin matkaan huumeiden ja jengisotien runtelemasta Bronxista helsinkiläiseen puutarhakaupunginosaan varhaisteini-ikäiselle vastaanottajalle meni kolmisen vuotta. Pian tähän, tai muihin varhaisen hip-hopin kaukaa saapuneihin viesteihin vastanneiden kesken alkoi muodostua yhteisö, joka eli omaa
rinnakkaistodellisuuttaan. Sellaista, jossa Boogie Down Productionsin "South Bronx" -kappaleen saattoi luontevasti muuttaa muotoon "Etelä-Haaga", kun kerran siellä asui, niin valovuosien päässä toisistaan kuin nuo kaupunginosat todellisuudessa olivatkin.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin sain tilaisuuden muuttaa vuodeksi New Yorkiin. Ensimmäisen kuukauden aikana paikallismediasta sai sen käsityksen, että asemalaitureilta metron alle työnnettiin ihmisiä viikottain yhteiskunnan heitteille jättämien mielisairaiden toimesta. Myös poliisit tuntuivat päättävän aseillaan useiden ihmisten lopullisesta kohtalosta. Oli kuin henkisesti mikään ei olisi muuttunut, vaikka vuosikymmenien aikana alueen talouden kohentuessa kaikki rahan vallassa oleva olikin muutettu sen mielen mukaiseksi. Suurin osa epätoivosta oli vuosi vuodelta hinnoiteltu yhä kauemmas keskustasta. Nyt sillä kadunpätkällä, jolla Beat Street elokuvassa vuonna 1984 oli vain vuokraisäntiensä polttamia kerrostaloja, on kohtuullisen prameita rivitaloja. Autotalliin mahtuu kaksi katumaasturia ja puiden varjostamalta takapihalta kadun puolelle tulvahtavat grillijuhlan tuoksut ja äänet.

Olen aiemmin rakentanut taiteeni kaupunkikulttuuria, katutaidetta ja sosiaalisia ongelmia purkavien huomioiden klustereista. Koen USA:n hyväksi maastoksi tehdä kenttähavaintoja äärimmilleen vietyinä useista niistä yhteiskunnallisista rakenteista/ongelmista joiden vielä maltillisella kehitysasteella olevia vastineita olen kotimaassa taiteessani käsitellyt. Nyt lähdemateriaalin valtavassa tihentymässä asuessani ovat pintaan nousseet erilaiset palveluyhteiskuntaa koskevat kysymykset. Maatalouden ja teollisuuden väistyessä yhä suurempi osa työvoimasta saa ansionsa palveluammateista. Kun samalla amerikkalaisten tuloerot ovat revenneet valtaviksi, on nyt harvojen markkinoilla tarjolla paljon palvelusväkeä. Siinä missä joillekin arki on punaista mattoa, osoitetaan suurimmalle osalle käynti työpaikalle sen huolto-ovesta. Miksi juuri tämän yhteiskuntamallin muotoilemaan unelmaan vapaudesta uskoo niin moni samalla sulkien ajatuksistaan pois sen kääntöpuolen? Siellä vapaus ja vauhti on todella viritetty äärimmilleen.