PETRI ESKELINEN, ILMARI GRYTA, KRISTER GRåHN

27.11.2009 - 20.12.2009

 

 

 

Näyttely koostuu kolmen kuvanveistäjän ajassa ja tilassa liikkuvista teoksista. Yhdistävänä tekijänä on uteliaisuus maailmaa liikuttaviin lakeihin. Tekijät peilaavat teoksillaan nykyisyyden mielikuvaa teknologisena aikakautena, jolloin ollaan ikäänkuin päästy kuvitteellisen rajan yli "avaruusaikaan". Näytösluontoinen räjähtävä siirtymä maapallon vaikutuspiirin ulkopuolelle, kohti suurta tyhjyyttä, ei poista mutaa varpaidemme välistä. Olemme sidottuja tähän maahan, sen luonnonlakeihin ja ongelmiin. Avaruuden tutkimus on kuitenkin säilynyt läpi historian loppumattomien mysteerien purkamisen sarjana kuten taidekin. Jokin tuntematon jossain, on ajatus, joka kiehtoo äärettömästi ihmismieltä.

 

Petri Eskelisen (s.1975) teokset ovat sisällöltään voimakkaasti metaforisia ja ulkoiselta rakeenteeltaan tieteen instrumentteihin ja ilmiöihin viittailevia, usein mekaanisia malleja mahdottomasta mahdollisena.

 

"Punasiirtymä" on saanut innoituksensa nimensä mukaisesta tähtitieteen ilmiöstä, jossa tarkkailijasta yhä nopeammin etääntyvä kappale alkaa punertua ja havainto käydä vaikeammaksi. Lopulta, itse ilmiö on enää ainoa mitä voi nähdä, kohdetta ei enää ole. 

"Mustan aukon" toinen puoli on mysteeri. Millainen on reikä aika-avaruudessa, josta edes valo ei pakene? Voiko tällainen reikä kasvaa vähitellen ihmisten väliin?

 "Laskeutumispaikka" esittää loppumattoman manöveerin pienelle kapselille, joka yrittää löytää laskeutumispaikkaa kiertoradaltaan käsin uudelleen ja uudelleen. Kapselin laskeutumisyritykset ja päättämättömyys alkavat lopulta muokkaamaan liikeradoillaan itse laskeutumispaikkaa. 

Ilmari Grytan (s.1979) teos "Taivaankansi" on tähtitieteessä ajan- ja paikanmäärityksiin käytettyä astrolabia muistuttava rakennelma. Teos käsittelee ihmisen loputonta pyrkimystä  laajentaa ja hallita ympäristöään. Avaruuden huvimatkailut, miehitettyjen avaruuslentojen jälkeensä jättämät jätteet, ihmisten jäänteet muutettuna timanteiksi ja niiden lähettäminen avaruuteen- onko ihmisellä oikeus jättää jälkiä olemassaolostaan avaruuteen? Ja  jos on, niin minkälaisia ? 

Krister Gråhn (s.1979) pohtii näyttelyssä maan värähtelyä. Maapallon äänet saavat maapallonkin värähtelemään. Planeettamme lähettää jatkuvasti energiaa ympärilleen. Äänen kirjo on huomattavasti laajempi kuin mitä ihmiskorva pystyy kuulemaan. 30 -100 senttimetrin syvyydeltä nauhoitettu maanpinnan tärinä on muutettu ihmisen kuunneltavaksi. Millaisia ovat maan värähtelyt, mitä planeettamme teoriassa voisi viestiä. Kuinka kauas - korkealle - ne kantautuvat. Miltä äänemme näyttää ulospäin avaruuteen? Radiosignaaleja on teoriassa mahdollista hallita ja määritellä - värähtelyn valjastaminen on mahdotonta.

Kiitos:
Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Taideyhdistys, Svenska Kulturfonden, Taiteen Keskustoimikunta, Tikkurila

Taiteilijatapaaminen lauantaina 12.12.2099 klo 14.