KALLE TURAKKA PURHONEN JA MAURI KORHONEN

27.06.2014 - 20.07.2014

 

Materiaalirunoutta

 

Kalle Turakka Purhonen


Teosten kutsuminen "materiaalirunoudeksi", "kierrätystaiteen" tai "romutaiteen" sijaan, ei ole yritys kohottaa ne jotenkin ylevämpään tyylilajiin. Ilmaisu on vain tarkempi: materiaalit ovat muutakin kuin roskaa ja ne käyttäytyvät sanojen lailla. Niillä on tarkoituksensa ja merkityksensä ja kauneuden ja rumuuden käytäntöjen mukaan jotkut viehättävät meitä enemmän kuin toiset. Sanoilla ja roskilla on myös plastinen hahmonsa, jota oikein käyttämällä taiteilija voi laatia teoksen, joka kykenee erottautumaan jokapäiväisen kielen ja materian virrasta.
Esineillä ja roskilla voi lausua havaintoja elämästä kollaasin tai veistoksen muodossa. Lauseet voivat olla kriittisiä, romanttisia, lakonisia tai liioittelevia. Joskus haetetaan totuutta ja joskus pelkkä kielellä leikittely vie mennessään. Mikä sekin lausuu jotain totta tekijästään.

Opiskelin maalausta kuvataideakatemiassa 90-luvulla. Kari Cávenin romutyöpajassa löysin materiaalirunouden ja pakotien koulussa vahvasti esillä olleesta ekspressiivisestä prosessimaaluksesta. Kierrätys ja ympäristötietoisuus eivät silloin vielä olleet nykyisellä tasolla ja tulkitsin tekemisiäni pääasiassa ekologisesta vinkkelistä. Materiaalin tuli olla kerättyä eikä sitä ei pitänyt työstää kovalla kädellä. Teoksen materiaalisesta lähtökohdasta tuli löytää periaate, jota seuraamalla siitä saattoi kasvattaa suurempi hahmo, joka sekä muodon, että sisällön puolesta resonoisi lähtökohtansa kanssa. Jäljestäpäin olen ymmärtänyt kuinka romutaiteelliset metodini muodostuivat oikeastaan antiteesiksi maalausosaston meiningille: ei henkilökohtaisuutta, ei värien valintaa, ei omaa käsialaa.
2000-luvun alussa tein vielä pari näyttelyä näitä periaatteita noudattaen, mutta sitten kokeilunhalu vei tekemään kaikenlaista muuta. Veistosmaisia materiaalikollaaseja syntyi kuitenkin suunnilleen yksi vuodessa ja tarveaineiden kerääminen ei missään kohtaa lakannut. Nyt olen palannut keskittyneesti tämän aiheen pariin ja työhuoneen varastoja purkamaan. Olen mielestäni uskaltanut myös ottaa askeleen voimakkaasti taidekäsityksiäni muovanneiden maalauslaitoksen hyveiden suuntaan.
Mauriin ja tämän tuotantoon olen tutustunut Joutsan Haihatuksen kesänäyttelyiden yhteydessä. Kyllin kauan toistemme tekemisiä ihasteltuamme, päätimme toteuttaa tämän yhteisen näyttelyn. Näytteillä on minultakin pari vanhempaa työtä, joiden mukanaolo tuntui kokonaisuuden kannalta perustellulta.

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus ja Oskar Öflunds säätiö

 

 

Mauri Korhonen

Kuvataide on kuulunut elämääni lukiovuosista lähtien. Jopa niin paljon, että pyrin kuvaamataidonopettajaksi Taideteolliseen korkeakouluun, pääsin ja valmistuin vuonna 1984. Siitä lähtien olen toiminut kuvataiteen opettajana ja noista ajoista pitäen ihmiset ovat yleensä kohdatessaan kysyneet, että onko tullut tehtyä viime aikoina taidetta, mitä?! Ihmisten mielestä taiteen tekeminen näyttää vahvasti kuuluvan tämän alan opettajan olemukseen.

No, onhan sitä taidetta tullut tehtyä tuossa työn ohessa. Kierrätysmateriaalien kanssa aloittelin 1990-luvun puolivälissä. Näitä ensimmäisiä töitä on nähtävissä tässäkin näyttelyssä ja huomaan, että sisällön asenne ja teosten ilmaisullinen ulkoasu on pysynyt kahden vuosikymmenen kuluessa samanlaisena. Tekijän silmin katsottuna tämä näyttely onkin sellainen "köyhän miehen retrospektiivi" - mutta annettaneen se anteeksi, sillä teoksiani ei ole liiemmin ollut esillä täällä pääkaupunkiseudulla.

Määrittelisin oman tyylini taidehistorialliselta kannalta POP- taiteen ja käsitetaiteen sekoitukseksi ja teosten verbalisointi liittää ne läheisesti dadaan - jos tällaista määrittelyä yleensä täytyy tehdä. Käyttämäni materiaali sitoo teokset hyvinkin tiukasti nykyaikaan: massatuotantoon ja -kulutukseen ja tämä keskeinen elämänpiirre tulee teoksissani näkyviin samojen elementtien toistamisena, rytminä joka antaa lopullisen muodon valmistamilleni veistoksille ja kollaaseille.

Sisällöllisesti teokset ovat erilaisia kommentteja itse elämään. Teen yleisistä asioista omia yksityisiä versioitani - ja niin yleiselle tasolle, että katsoja toivoakseni vertaa teosten herättämiä ajatuksia omiin kokemuksiinsa ja kenties saa vielä luotua jotakin uutta tai pystyy käsittelemään jotakin kauan kadoksissa ollutta omissa mielikuvissaan. Taide on pohjimmiltaan kommunikaatiota ja minusta on hauskaa ajatella, että olen kehittämässä omaa kieltäni ja kielioppiani ja opetan vielä muut sitä lukemaan.

Reilu vuosisata sitten taiteilijat saivat innoituksensa etsiessään aitoa ihmistä Vienan Karjalan kaskimailta. Minun tarkkailuni kohteet löytyvät lähempää: teen tutkimusretkiä omaan keskiluokkaisuuteeni ja toinen jatkuvasti laajeneva Vienan Karjala löytyy seiskalehtien ja tosi-tv:n maailmankuvasta .

Elämä vaan on niin ihmeellistä! Chaplinin sanoin: "Laajassa kuvassa elämä on komediaa ja lähikuvassa se on aina tragediaa".

 

Näyttelyn järjestämistä varten olen saanut rahallista tukea Taiteen edistämiskeskukselta.

 

Taiteilijatapaaminen su 20.7. klo 14-16, tervetuloa! / Konstnärsträff 20.7. kl. 14-16, välkommen!  / Artist Talk 20th of July at 2-4pm, welcome!