PEKKA PITKäNEN

28.10.2016 - 20.11.2016

 

Kohti ikiaikaisen arvoitusta

 

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) on kurkotellut veistoksillaan aina aikojen taakse - tai jopa ajattomuuden ytimeen. Hänen vähäeleiset veistoksensa muistuttavat maailmasta, jossa kulteilla ja riiteillä oli vielä todellista merkitystä. Häntä ei kiinnosta ulkoinen ele vaan sisäinen tunne, johon veistos parhaimmillaan johdattaa. Hänelle kultti ei ole minkään erityisen jumalan palvontaa vaan pikemminkin sen tunteen osoittamista, jolloin ollaan yhteydessä tuntemattomaan ja selittämätöntä voimaa täynnä olevaan asiaan. Vaikka hänen toteeminsa, merkkinsä ja kilpensä eivät ole sijoitettavissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, on hän nyt tarkentanut kohdettaan ja joissain uusissa teoksissaan uskaltautuu puhumaan "kalevalaisuudesta".


Pitkänen kuitenkin tähdentää sitä, ettei ole lähtenyt kuvittamaan Kalevalaa ja sen tarinoita. Hän on Kalevalansa lukenut mutta liikkuu sen viitoittamalla alueella pikemminkin vaistonvaraisesti, hapuillen ja tunteella. Oikeiden hahmojen sijaan oleellista on löytää oikea tunnetila. Näin hän jatkaa uskollisesti linjallaan, jonka yksi keskeisiä piirteitä on meditatiivisuus. Pitkäsen teosten meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen - mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas - tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään. Niin nytkin.

 

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Pitkäsestä: "On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon."
Pelkkä muoto ei kuitenkaan riitä. Pitkänen on mestarillinen patinoija ja ruostuttaja. Teemoilleen uskollisena hän ei tee mitään erityisiä kemiallisia kokeita vaan luottaa peruselementteihin: kuin shamaani konsanaan hän loihtii lähinnä vain ilmaa ja vettä ottaen ne tovereikseen matkalla kohti ikiaikaisen arvoitusta.

 

Otso Kantokorpi