Kristiina Uusitalo

Maalausteni aihe on se pimeän vuodenajan aurinko joka paistaa matalalta. Kuvasin pimeää jotta valo erottuisi ja se alkoi häikäistä. Nyt haluan tehdä kuvia toivosta ja riemusta. Rinnan täyttävän kiitollisuuden näyttäminen on tavoitteeni. Joinain päivinä taivas aukeaa ja värit hulmahtavat.

Halusin tehdä sisäisen kotona olemisen kuvan. Ulkona on valkeaa, kylmää ja hiljaista. Ja sitten taas pimeää. Olemista leimaa pikemminkin ikävä kotiin kuin perillä olo. Kaipaus innoittaa ja uuvuttaa. Pimeää on vaikea rakastaa mutta lumi on lämmintä. Se on meille tuttu elementti: inha, kylmä ja kurkkua kuristavan kaunis. Lämmin peitto.

Maalauksen ja kuvan keinoin luotu näkymä on kuvitteellinen, arkitodellisuudesta erillään oleva tila. Talvimaisemani eivät niinkään ole kuvia jostakin, vaan aiemman kokemuksen ja välähtävän havainnon luoman ilmestyksen kuvia. Teoksen subjektiivinen logiikka on totta silloinkin kun kuvallinen logiikka on yllättävä. Kaksi maailmaa yhdessä on enemmän kuin mitä vielä näkyy. Tunnen sen oivaltamisen hetkellä. Ainoa todellinen matka ei olekaan matka uuteen paikkaan vaan siihen kun näkee uusin silmin, tuoreesti. Jos näkisi maailman jonkun toisen silmin; sata muuta maailmaa kuin minun.

Maalauksen muodon ja ympäröivän todellisuuden välinen vuoropuhelu - vaikkakin abstraktisti kuvattuna - paljastaa taiteilijan kiinnostuksen kohteen ja temperamentin. Siveltimenvedot rakentavat paikan jossa ne voivat olla. Energia liikkuu tilassa. Haluan kertoa ihmisen halusta, onnesta ja kivusta.

Kristiina Uusitalo

Katso myös www.kristiinauusitalo.fi