Lainattu sivustolta http://www.samppatormalehto.com

Hauskaa, johdonmukaisesti

Tekemisen täytyy olla hauskaa, ilmoittaa Samppa Törmälehto maalaamisestaan, vähän siihen malliin kuin lausuisi erään sukupolven tunnuslauseen.

Eikä ole niin kovin kauan siitä, kun maalari ei oikein voinut ilmoittaa ensisijaiseksi tavoitteekseen hauskuutta. Tekemisen täytyi paremminkin olla "vakavaa", "keskittynyttä" tai "kokonaisvaltaista". Mutta vaikka nykyään niin moni löytää hauskuuden tavoittelun olennaisuudesta vain tekosyyn helppoon ajattelemattomuuteen ja ironian taakse piiloutumiseen, minusta tuntuu että Samppa Törmälehto töittensä kautta osoittaa, että juuri ja nimenomaan hauska on parhaimmillaan keskittynyttä ja kokonaisvaltaista, ehkä lopulta jopa vakavaakin.

Törmälehdon maalauksiin kyllä on valittu sangen paljon aineksia siitä kuuluisasta populaarikulttuurin kuvastosta, kuvastosta joka toden totta on nykyisessä taiteessa enemmän selailtu kuin mikään antiikin ikonografinen kuvasto tai korkeakulttuuristen viitteiden katalogi. Siinä mielessä Törmälehto ei siis ole varsin originaalinen, päinvastoin, sillä populaarikuvien olemisen tapahan on jo niiden nimenkin mukaisesti yhdistää kansaa, populaa, sen kautta mikä on suosituinta.

Tosin maalaustaiteen historiaankin alkaa olla kirjoitettu jo oma lukunsa sellaiselle maalaustaiteelle, jossa populaarikuvat ja kaikki mahdollinen työntyvät huolettoman provosoivasti maalaustilaan, samalla kun maalari vaihtaa tyyliä, tekniikkaa ja maalausmateriaalia yhtä tiheään kuin aihettakin. Siksi tällainen levoton ja määrittymiseen suostumaton maalaus yleensä eniten korostaa ainoaa kaiken yhteen sitovaa tekijää: maalauksen tekijää, ylivertaisen luovaa ja pidäkkeetöntä taiteilijapersoonaa. Saksalainen Martin Kippenberger on jonkinlainen tämän paikallaan pysymättömän ja rajattomuutta hipovan maalaustaiteen arkkityyppi.

Tämän tradition langanpäitä on löytänyt jo jonkin aikaa Suomessakin. Jos joskus 80-luvulla kohistiin uusista naismaalareista, niin eräs viime aikojen näkyvimpiä maalaussuuntauksia on ollut räiskyvän ekspressiivisten miesmaalareiden joukko. Tai ehkä heitä pitäisi paremminkin kutsua poika- tai jätkämaalareiksi tietoisesti ja usein lähes tyylipiirteenomaisesti tavoitellun regressionsa ansiosta.

Kenties Samppa Törmälehtokin olisi helppo lukea poikamaalariksi, eikä hän sitä edes vastusta. Joka ikinen kaikista tämän maailman taiteilijoista on ilmaisunsa voimakkuudessa tietysti varsin omaperäinen, toisinaan jopa siinä määrin, että he muistuttavat toisiaan, mutta ehkä Samppa Törmälehdossa on jotakin sellaista todellista maalauksellista omintakeisuutta, tiettyä hänen pomppelehtivassa maalausajattelussaan luonnollisesti ilmenevää johdonmukaisuutta, että hänessä on todella sittenkin jotakin omintakeista.

Samppa Törmälehto on ensinnäkin liian älykäs siihen, että hän olettaisi että aiheella on mahdollista enää shokeerata, tai että jokin aihe olisi enää epäsopiva. "Sen päätöksen kyllä aikoinani tein, että kikkeleitä en maalaa". Ehkä ne kohdat missä hän "haastaa" katsojaa (vain haasteiden kautta voi kasvaa katsojana, ja löytää uutta oleellista, siksi haastamisella on paikkansa) ovat maalausvärien mahdollisiksi ja sopiviksi oletetut yhdistelmät ja ennakoidut kankaalla olemisen tavat. Törmälehto haluaa löytöretkeillä maalauksen kaikissa mahdollisuuksissa, myös mahdottomissa mahdollisuuksissa. Törmälehto esimerkiksi kokee riemua voidessaan tehdä maalauksen vastaväreillä, sillä onhan kaikkien maalareiden tiedossa että "eihän vastaväreillä voi tehdä maalausta".

Juuri maalauksen konkreettisten elementtien, siis värien, aineiden, alueella Törmälehdon oveluus on suurinta. Hän on miettinyt mistä johtuu, että nykyään näyttää siltä että "pojat" maalaavat paksuilla väreillä krouvisti ja "tytöt" rakentelevat kuultavia värikerroksia ohuelti ja tasaisesti. Törmälehtokin maalasi varsinkin opiskelunsa alussa punk-asenteella ja paksulla värillä, mutta hän on tarkoituksella laajentanut repertuaariaan. Ja niinpä jo lopputyön tarkastaja hyväntahtoisesti piruilikin Törmälehdolle että "Samppahan maalaa kuin tytöt!"

Itse asiassa Törmälehdon maalauksen oleellisimpia osia taitaa löytyä siitä, että hän haluaa pitää kädenjälkensä niin elävänä ja monipuolisena kuin mahdollista, paksuista impastoista ohuisiin lasuureihin. Myös teknisesti Törmälehto haluaa laajentaa, hän käyttää öljyvärejä, akryyliä, alkydia, lakkoja, erilaisia pohjustuksia, valkokohotusta, spraymaalia, mitä tahansa, uutta ja vanhaa tekniikkaa ja näitä kaikkia vielä päällekkäin, siinä määrin kuin se teknisesti on mahdollista. Silloin väline kehittyy ja mahdollistaa periaatteessa vielä entistä laajemman ilmaisun. Maalaukselle alkaa periaatteessa tulla mahdolliseksi puhua mistä tahansa. Mutta samalla oikeastaan käykin niin että itse väline, materiaali alkaa osallistua puheeseen, ja juuri tämän puheen esittämisessä Törmälehto on taitava.

Kuva-aihe, käsitteet ja maaliaine alkavat ruokkia toisiaan, niin että syntyy tosiaan uutta ajattelua, joka voi toteutua vain maalauksen tilassa. No, tuo kuulostaa teennäisen kiemuraiselta lauseelta, mutta esimerkki ehkä auttaa: Törmälehdon erään maalauksen nimenä on Kasitie ja siihen on maalattu kaatuneen kahdeksikon mallinen tie, tämä on tietysti vitsikästä, mutta vielä hauskempaa on, kun tämä tie yhdistyy mielikuvaan lapsuuden autoradasta, kaikkine assosiaatioineen. Tämä kasi on maalattu paksulla mustalla maalilla, ikään kuin asfaltilla, vähän samaan malliin kuin oikea tiekin oikeaan maisemaan paksulla massalla maalataan. Tiellä huristaa auto, joka on kultaisella värillä maalattu. Auto, jonka on tarkoitus olla jotakin erityisen hienoa, on maalattu kultaisella värillä, mutta ei sitäkään sentään ole oikealla kullalla silattu. Tämä auto teeskentelee hienoa, mutta ajaa kahdeksikkoaan yksin, itseensä sotkeutuen. Maalitien risteyksessä on myös liikennevalot, jotka värisymboleillaan tietysti kertovat kuinka ajamisen tulee sujua. Liikennevalojen olemassaolon idea on niiden näyttämissä väreissä ja niinpä Törmälehto on maalannut liikennevalon värit erityisen selkeiksi ja ponteviksi väripallukoiksi. Kaiken yllä tässä nykyajan menevää teennäisyyttä ja vähän lapsuuden nostalgiaa yhdistävässä kuvassa kuuluu tietysti pilvet kaiken päälle lapsen piirroksen tapaan. Tässä ne leijuvat sinisen läpikuultavina konkreettisesti koko maalauksen pinnan päällä, koko tämän pikku maailmankuvan päällä.

Törmälehdon maalaukset tuntuvat monipuolisilta ja saattaa olla, että ensi katsomalla myös sattumanvaraisilta. Nämä maalaukset kuitenkin tuntuvat kasvavan ja koostuvan miltei orgaanisesti ja omalaatuisen johdonmukaisesti aineksistaan. Maalaukset ovat täynnä sisäisiä vitsejä ja kommentteja, mutta niitä ei tarvitse välttämättä tietää. Kuten kun Törmälehto laittaa maalaukseensa teippiä, sen voi nähdä vaikkapa vain tapana rikastuttaa maalauksen rakennetta. Mutta kyllä se hykerryttää lisää, kun tajuaa, että toinen näistä teipeistä on maalarinteippiä ja toinen sähkömiehen teippiä. Suurin vitsi tässäkin on se, että Törmälehdolla on myös sähkömiehen koulutus, ja hän myös "oli töissä tehtaassa nykimässä sitä kaapelia puolisen vuotta, kunnes se alkoi maistua puulle." Maalauksen pitkulaisista teipeistä tulee siis niiden nimien kautta oikeastaan kuva maalarin omasta urasta tai itsessään "maalarin ura", kuin eräänlainen signeeraus.

Törmälehdon ajattelussa tuntuvat parhaimmillaan viittaavan yhteen suuntaan niin kuva-aihe, sen assosiaatiot, maalausratkaisu, materiaali kuin sanat, käsitteet ja nimetkin. Törmälehto löytää aiheita kaikkialta, mutta niiden mukaan tulemiselle hän sentään useimmiten rakentaa tietyn syyn, merkityksen. Vaikkapa saksalaisissa poliisisarjoissa nähdyt poliisiautot saavatkin edustaakseen yleisesti järjestystä, kun ne maalataan täyteen symmetriaan. Järjestys on lopullinen asia kuin poliisiautojen nokkakolari, täydellinen pysähdys, tuntuu maalaus sanovan. Jonkin toisen maalauksen talo on suoraan taloesitteestä kopioitu, litteä unelmien talo. Toisaalta, siskon luona pidetyt lukuisat pihagrillijuhlat tulevat maalauksen aiheeksi silkan muistikuvan kautta, kuin mentaalikarttana kaikista pihalla istuskelun rituaalin tärkeistä elementeistä, puutarhatuoleista ja grillistä, joiden muodostamilla tilallisilla ehdoilla tuo tilanne eletään. Silloin ympäröivä pihamaisema saa maalauksessakin etääntyä epämääräisemmäksi tilaksi.

Tai kun Törmälehto maalaa Wunderbaumin, tuon kitschin kulttiesineeksi jo aikaa sitten nousseen ilmanraikastimen, hän on tietysti camp-sensitiivinen, mutta hän ei jää siihen, vaan rakentaa näistä keinotekoisista raikkauksista kuvan metsästä autotien ympärillä ja samalla kuvan luontosuhteesta auton kautta nähtynä. Maalauksen neonkirkuva väri vielä omalla laillaan korostaa tilanteen ihmeellisen monimutkaista keinotekoisuutta.

Huolimatta viehättyneisyydestään keinotekoisuuksiin tai poikamaisiin objekteihin ja vehkeisiin, kuten autoihin, Törmälehto laittaa maalauksiinsa yllättävästi myös toisenlaista, määrittymättömämpää ja fokusoimattomampaa tunnelman ja tilan hahmotusta. Sitä voisi kutsua vaikka luontosuhteeksi. Lähes kaikki maalaukset sijoittuvat ulkotilaan, niissä on vahva kuvallinen syvyys. Objekti ja tausta ovat hänelle yhtäläisiä maalauksellisen huolellisuuden, leikittelyn ja kiinnostuksen kohteita.

Tällainen dualismi, toisaalta ja toisaalta -tunne, vallitsee monilla muillakin Törmälehdon maalauksen osa-alueilla, kuten paksun ja ohuen värin vaihtelussa. Hänen sanojensa mukaan hän hakee myös "Huonomaalauksen" ja herkkien kauniiden kohtien vaihtelua. Kauneudenkaan tavoittelu ei siis ole Törmälehdon ekspressiossa virhe, ehkä kaunis vain saakin tavallista enemmän voimaa kun se vilahtaa rämäpäisyyden ja ilkikurisuuden ympäröimänä.

Maalauksissa on myös ajallista kaksijakoisuutta. Törmälehdon mukaan hän on voinut tehdä joskus tunnissakin maalauksen johon hän on tyytyväinen, mutta joskus siihen on tarvittu puoli vuotta. Työskennellessään hän on huomannut että varsinainen maalaustapahtuma, värin levittäminen, voi tosiaan toisinaan tapahtua hyvin nopeasti, muutamien minuuttien nopeana vetäisynä, mutta sitä ennen hän on saattanut katsoa keskeneräistä maalausta kaksi viikkoa intensiivisesti miettien minkälainen täplä lisäisi teokseen vaikkapa sen kaipaaman syvyyden. Törmälehdon maalaukset eivät siis ole yhdenhetkisiä purkauksia, perinteisen ekspressionistisen taiteen suoria tunneryöpsähdyksiä, vaikka ne vaivattomuuden vaikutelman antaisivatkin.

Jos Törmälehto luokiteltaisiin poikamaalariksi, on hänen poikamaisuudessaan kuitenkin ällistyttävän paljon sävyjä. Hän kenties toisinaan hakee äärimmäisyyksiä, kuten poikamaiseen touhuiluun näyttäisi nyt vaikkapa törmäilystä itseisarvon tekevien televisio-ohjelmien mukaan ehdottomasti kuuluvan. Mutta Törmälehdon äärimmäisyydet vaihtavat jatkuvasti suuntaa ääripisteiden välillä heilurin, tai vaihtovirran lailla, toisin kuin yksisuuntaisessa räminässä. Törmälehtoa ei ehkä enää kauan voi kutsua poikamaalariksi. Hän sanookin tulleensa maalarina jo nyt vähän hitaammaksi, analyyttisemmaksi, ja vähän vähemmän impulsiiviseksi, kuin - niin tosiaan - vasta muutama vuosi sitten, opintojensa alussa. Mutta se ei sano etteikö tekeminen voi yhä olla hauskaa.

Pessi Rautio