Tapani Kokko


Aikuisen kuva on monesti melkein liiankin valmis, sanoo Tapani Kokko, jonka teoksissa näkee usein lapsia, joissa silti on jotakin aikuista, jotakin sukupuolista, aikuiseksi kasvavaa.

Kasvamisista Kokon töissä taitaa usein olla kyse. Ihminen kasvaa, ihmisellä kasvaa, puu on kasvanut. Kokon veistokset näyttävät oman kasvunsa jokaisen iskun, koverruksen ja hionnan, sen kuinka ne ovat työkalun jäljiltä kasvaneet siksi mitä ne ovat. Myös Kokon teosten uusi piirre, puuvärikynien hinkkaava piirros- ja väritysjälki on kuin pikkuhiljaa täyteen mittaansa kasvava arvoitus tai tarina. Tarina, joka Kokon mukaan syntyy ja saa suuntansa sitä tehdessä.

Mutta kasvua ja muutosta voi olla muihinkin suuntiin kuin yksioikoisesti ylöspäin. Kokon teoksissa aikuinen saattaa uudestaan kasvaa vähän lapseksi päin, aikuista arvaamattomammaksi. Eikä varmasti tässä epäoleellista ole se, että Kokolla on kaksi poikaa: heidän kauttaan tulee muistumia omasta lapsuudesta.

Myös pahasta saattaa kasvaa ymmärrettävä, toisinaan jopa koominen, kuten silloin kun Kokko lähtee sanomaan puukuvillaan hirveitäkin asioita. Monesti lähtökohta teokselle on kovinkin rankka, mutta puu materiaalina jotenkin tahtoo pehmentää sen.

Materiaali vaikuttaa tekijään siinä missä tekijä materiaaliin.

Puun, tuon kasvaneen materiaalin, on työlästä olla paha.

Pessi Rautio