Yön valosta ja pinnan syvyydestä

Thomas Nyqvist jatkaa uusissa maalauksissaan arkisen lähiympäristön tarkkailua. Tummat, yölliset näkymät kutsuvat suuren kokonsa vuoksi meidät sisään Helsingin takamaisemiin. Ja pienemmät sarjallisuuteen taipuvaiset maalaukset taas vievät ajatukset elokuvallisiin kohtauksiin.

Nyqvist tarkkailee kaupunkia sivustakulkijan silmin. Hän pysähtyy ohikuljettaviin paikkoihin ja tuo esiin paikkojen piilotajuntaa. Nyqvistin maalauksissa jokapäiväiset, arjen ja kehitysutopioiden ruhjomat takapihat alkavat saada elokuvalliset mittapuut. Toisin kuin elokuvassa maalauksissa paikat rakennetaan hitaasti monien tummien maalikerrosten löytäessä paikkansa toistensa tuntumasta.

Yhtäältä Nyqvist rakentaa maalauksiensa paikat kuin 1600-luvun pohjoiseurooppalaiset maisemamaalarit ja toisaalta hän pohtii herkeämättä maalauksen illuusioluonteen ja modernistisen pinnan välistä dilemmaa. Illuusio katkaistaan kankaan yli ulottuvalla ruudukolla ja kuvan keskelle kasautuvalla värimassalla, joka paljastaa pikemminkin jotain öljyvärin, pensselin ja maalarin välisestä suhteesta kuin kuvattavasta kohteesta.

Onko sittenkin niin, että Nyqvistin töissä maisema on peitetarina? Kerääntyessään värihötöksi maalauksen pinnalle peitetarina ilmoittaa, että tässä ollaan intiimin aistimuksen ja nähdyn maailman välissä. Peitetarinan toisessa ulottuvuudessa maalauksen etuala romahduttaa katseen maan kuoren sisälle; mustaan aukkoon, valkoiseen utuun, pohjamutiin, alitajuntaan vai reaaliseenko tässä ollaan matkalla?

Altti Kuusamo on nähnyt Nyqvistin aiemmissa tummanpuhuvissa maalauksissa merkkejä film noirin yksinäisyydestä, uhkaavuudesta ja vieraantuneisuudesta. Nyt Nyqvistin elokuvan stillkuviin viittaavat kohtaukset muistuttavat mielestäni enemmän italialaisen neorealismin maisemaa - arjen lohduttomuutta, yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä - jonka yllä leijuu kuitenkin salaperäisyyden kajo.

Kenties Nyqvistin maalaukset tulisikin nähdä neorealismin hengessä yhteiskunnallisina. Ne puolustavat työnteon hartautta, maalauksen hitautta, arkisen lähimaiseman arvoituksellisuutta. Ja toisaalta tuolla samalla eleellä ne kummeksuvat anonyymisti maan kuorta rikkovien, katuja katkaisevien, maata avaavien mielivaltaisia operaatioita, jotka johtavat tien yhteisen mielemme pimentoihin.

Hanna Johansson
fil. tri, taidehistorioitsija